Laskettu aika oli jo ohitettu hyvän aikaa sitten ja raskaus jatkui yhtä oireettomana kuin ennenkin. Olin jo henkisesti valmistautunut raskauden käynnistykseen 42+ viikoilla, sillä merkkiäkään synnytyksestä ei ollut. Päivät kuluivat samaan tapaan aamusta iltaan. Menimme taas erään päivän päätteeksi nukkumaan niin kuin aina ennenkin. Mies kysyi, kuten joka ilta jo parin viikon ajan "josko vauva syntyisi huomenna?", "Eipä taida", vastasin kuten joka ilta jo parin viikon ajan. Yöllä poikkeuksellisesti heräsin ja valittelin miehelle kipeitä jalkoja ja mies hieroi niitä hetken. En kuitenkaan saanut unta uudestaan ja päätin nousta ylös ja palata nukkumaan kun taas siltä tuntuisi. Tämä oli jälkikäteen ajateltuna erikoista, sillä olin lähes koko raskauden ajan nukkunut hyvin, enkä koskaan normaalisti nouse ylös keskellä yötä. Ehkä jalat tiesivät jotain mitä minä en.

Palasin nukkumaan parin tunnin surffailun jälkeen ja kyllä olin diagnosoinut samalla itselleni levottomat jalat -syndrooman netin avulla. :D Nukuttuani puoli tuntia, heräsin kun tulvahti. Lämmin vesi valui jalkovälistäni sängylle. Silmänräpäyksessä tiesin mistä oli kyse, mutta en ollut siihen valmis. Eihän tämän näin pitänyt mennä? Vain murto-osa synnytyksistä alkaa vesien menolla. Koputin mieheni olkapäätä ja sanoin rauhallisella äänellä "vedet taisi mennä". Sisälläni myllersi, mutta en halunnut miehen hätääntyvän ja yllätyksekseni mies olikin hyvin rauhallinen ja vain hymyili leveästi vastaukseksi. Olihan tätä jo odotettu. Sen jälkeen varsinainen tilanne iskeytyi tietoisuuteen kunnolla ja tärinä alkoi. Jalkani tärisivät holtittomasti. Jännitys ja pelko purkautuivat. Tästä ei ole enää paluuta, lapsemme syntyy tänään tai viimeistään huomenna.

Tärinän lakattua nousin ja kävelin vessaan vettä valuvana. Mies aloitti pelastusoperaation ja pelasti patjasta mitä pelastettavissa oli ja siivosi valuvaa vanaa perässäni. Soitimme synnärille ja käskivät tulemaan muutaman tunnin kuluttua. Söin. Au, nyt tuntuu ikävältä. Kävin suihkussa. Au, kummalliselta tuntuu. Pakkasin viimeiset tavarat kasaan. Au, taasko? Hmm...ai nämä on niitä supistuksia, no nyt selvisi! Oli hiljainen ja rauhallinen aikainen aamu. Otimme vielä valokuvan isosta mahastani ulkona ja satunnainen ohikulkija hymyili meille. Taisi tietää minne oli meillä matka. Pyyhe housuissa matkasin autolla synnäriä kohti ja tilanne oli jotenkin epätodellinen.

Synnärillä meidät otettiin vastaan ja todettiin, että lapsivesi tosiaan oli mennyt. Sydänkäyrän jälkeen meidät lähetettiin osastolle odottelemaan supistuksia. Höh, eikö nyt siis heti mitään tapahdukaan? Mies lähti takaisin kotiin syömään ja sovimme, että tulee heti takaisin jos soitan tai muuten sitten iltapäivällä pitämään minulle seuraa. Päivä meni satunnaisten supistusten kanssa, mutta miehen saavuttua iltapäivällä ne alkoivat olla jo säännöllisempiä ja sai jo hengitellä syvään pahimpia kipuja pois. Taas käyrälle ja kyllä supistukset olivat suht säännöllisiä, mutta tulivat vielä liian harvaan. Lisää odottelua. Mies lähtee takaisin kotiin ja lupaan soitella jos jotain editystä tapahtuu. Kipu kovenee ja pyydän kivunlievitystä. Saan jonkun kipupiikin, mutta ei auta yhtään. Kipu jatkuu. Hetken päästä pyydän jo saada lisää kivunlievitystä ja sydänkäyrän jälkeen saan jotain uutta piikkiä kankkuun. Kipu jatkuu. Kätilö kertoo, ettei vuodeosastolla ole muuta tarjolla, ja että seuraavat askeleet tulee ottaa sitten synnytyssalissa. Kävelen, istun, makaan tuskissani kolmen, neljän minuutin välein. Soitan miehelleni ja kysyn pyydänkö jo pääsyä synnytyssaliin. Sovimme, että näin on parasta tehdä kun puhuminenkin alkaa olla jo vaikeaa. Mies lähtee kotoa matkaan.

Vielä ennen synnytyssaliin lähtöä iltapala lentää kaaressa käsienpesualtaaseen. Tämäkin vielä. Kätilö tulee hakemaan minua ja pahoittelen sotkua. "Sellaista sattuu, älä välitä", kätilö tokaisee muina miehinä. Matka synnytysosastolle on pitkä ja tuskallinen. Aina vähän väliä joudun pysähtymään kipujen takia. Synnytysosastolla on hiljaista ja rauhallista. Missä ne kivusta huutavat naiset ovat? Synnytyssalissa oleva kätilöni esittäytyy ja kytkee minut piuhoihin. Tarkkaillaan pienen sydänääniä, supistuksia ja verenpainettani. Mies saapuu ja juttelemme supistusten välissä niitä näitä. Alan olla jo aika väsynyt kun edellinen yökin meni harakoille. Saan opastusta ilokaasun käyttöön, mutta en koe siitä olevan todellista apua. Ehkä se saa vaan ajatukset pois kivusta kun pitää keskittyä oikeaan hengitystekniikkaan. Kätilö tarkistaa tilanteen ja ollaan neljä senttiä auki. Anestesialääkäri soitetaan paikalle epiduraalia antamaan. Jes! Kohta helpottaa! Epiduraali onkin ihana apu ja seurailen vain monitorilta kuinka supistukset tulevat ja menevät. Itse en niitä juurikaan tunne.

Samaan aikaan kätilö seuraileekin jotain muuta ja supisee toiselle kätilölle jotain. Pelottaa. Kohta minullekin kerrotaan. "Me ajateltiin nyt kutsua lastenlääkäri paikalle kun vauvan sydänäänissä näyttäisi olevan poikkeamia." Poikkeamia? Mitä se nyt tarkoittaa? Pitääkö olla kovinkin huolissaan? Lastenlääkäri saapuu ja sanoo ottavansa lapsen päästä verinäytteen, josta tutkitaan happiarvoja. Tulokset ovat vielä hyvät. Huh, helpotus! Pienen sydänäänet kuitenkin laskevat aina supistuksen tullessa ja sana sektio vilahtaa lääkärin ja kätilön puheissa useampaan kertaan. Koneet antavat hälytyksia. "Kyllä se on nyt niin, että meidän on tehtävä sektio. Lapsi ei näytä kestävän supistuksia hyvin.", lääkäri toteaa ja sitten mennään. "Ollaanko sektiovalmiudessa 15 minuutin kuluttua?", kuulen jonkun sanovan. Käytävien kattolamput vain vilahtavat ohitse kun hoitajat kärräävät minua ripein askelin kohti leikkaussalia. Mies on lähetetty vaihtamaan vaatteita.

Leikkaussalissa käy kuhina. Uusia naamoja ja nimiä vaikka kuinka. Miehen mukaan arviolta noin kaksitoista kaikenkaikkiaan. Minua valmistellaan leikkaukseen ja saan lisää puudutetta. Mies saapuu saliin ja minulla on jo vatsa auki. Pari minuuttia siitä ja kuuluu iso rääkäisy, pieni on syntynyt. Itku tulee ja räpyttelen silmiäni, että näkisin jotain kyyneliltäni. Kurkottelen kaulaani, jotta näkisin vilahduksen lääkärien käsissä olevasta pienestä, jolta puhdistetaan lapsivesiä rööreistä. "Kumpi se on?", kysyn mieheltäni. "En minä tiedä", mies vastaa viereltäni. "No mene nyt katsomaan hyvänen aika!" tokaisen. Mies menee pienen luo ja saa katkaista napanuoran ja kuulen sanan tyttö lauseiden lomassa. Tyttäremme on syntynyt.

Tyttö tuodaan minulle näytille noin puoleksi minuutiksi ennen tarkastukseen ja puhdistukseen vientiä. "Hei, mä olen sun äiti.", sanon jo moneen kertaan mietityn ensilauseeni lapselleni. "Vähän sillä on pitkät kynnet!", sanon vähemmän harkitun toisen. Hänellä on isänsä kauniit silmät. Nyt minulla on kaksin kappalein noita kauniita silmiä, joita katsella.

 

Tässäpä tämä synnytyskertomus kokonaisuudessaan. Kaikesta huolimatta jäi hyvä mieli. Jos minulle joskus vielä annetaan mahdollisuus uusintaan, niin olen siihen valmis, tapahtuipa se sitten niin tai näin. Sektiohaava on vielä kipeä, mutta paranemaan päin. Lapsettomuuden aiheuttama haava on myös hyvää vauhtia paranemassa, vaikka arpi jää varmasti myös siitäkin.

Kiitos kaikille onnitteluista! <3