Heti alkuun ilmoitan, että yhdessä koossa ollaan edelleen. Päivät laskettuun voi jo laskea yhden käden sormin, mutta mitäpä noita laskemaan. Ajatukset ovat kuitenkin aika pitkälle keskittyneet synnytykseen ja tuohon maagiseen syntymäpäivään, milloin se sitten onkin. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa? Kaikki on mahdollista.

Fyysisiä tuntemuksia lähestyvästä synnytyksestä ei edelleenkään ole. Olenkin tullut siihen tulokseen, että lähtö synnärille luultavasti tapahtuu joko aivan yllättäin tai sitten odotetaan oireetta sinne käynnistykseen asti. Jaksan kyllä odottaa, mutta muut tuntuvat jo käyvän kärsimättömiksi. Mies käskee minun jo päästävän pienen pesästään. Siitähän se onkin kiinni, kunhan vaan pidättelen :D

Synnytys jännittää jo kovasti. Aina jos vähänkään jostain vihloo, sydän alkaa hakata kiivaammin ja mieleen juolahtaa kysymys "Nytkö?" Toistaiseksi vastaus on ollut joka kerta sama "ei vielä" ja sykkeet tasaantuu. Entä sitten kun vastaus onkin "Kyllä, nyt", mitenköhän mahdan reagoida? Tuleekohan paniikki? Pystynkö ajattelemaan selkeästi? Olenkin jo varoitellut miestä, etten välttämättä ole silloin oma itseni. Jos yöllä sängyssä mahasta kuuluu naksahdus, tulee mieleen "olisikohan sittenkin jo pitänyt vuorata sänky pyyhkeellä jos vaikka vedet menee?" ja kun näin ei käy, päätän suorittaa vuorauksen huomenna. Saman toistuttua muutamana yönä, olen nyt vihdoin vuorauksen tehnyt. Myös aivastus, niistäminen ja yskiminen on nykyään jännää. Mistäs sitä tietää mikä synnytyksen lopulta käynnistää? :D

Lapsen sukupuolesta minulla on vahva tunne ja se on pelottavaa. Me emme todellakaan tiedä kumpi on tulossa, mutta mistä ihmeestä tämä tunne kumpuaa? Synnytysvalmennuksessa puhuttiin kuinka mielikuva lapsesta voi olla selkeäkin raskauden keskivaiheella ja siitä sitten vähitelleen hämärtyy synnytyksen lähestyessä. Minulle näin ei ole käynyt. Sukupuoli on vahvana mielessäni. Entä jos sieltä tuleekin se toinen? Varmasti ihanaa yhtälailla, mutta ehkä aluksi hämmentävää?

Synnytys on varmasti käännekohta elämässämme monessakin mielessä. Uskon sen olevan tähänastisen elämäni kivuliain ja tunnerikkain kokemus. Kipukynnykseni on alhainen, joten en tiedä miten siitä selvitään. Pelkään pyörtyväni kivusta, näin on käynyt mm. nilkan nyrjäyttäessäni...ja se kipu oli varmaan vain murto-osa tulevista synnytyskivuista. Synnytyksen myötä minusta tulee myös lapsellinen. En ole enää lapseton. Vaikeaa kuitenkin kuvitella, että olisin samanlainen kuin kaikki muut lapselliset. Miksi minua sitten voisi kutsua jos ei lapselliseksi? Klassisesti ajateltuna lapsettoman vastakohta on lapsellinen, mutta minun mielessäni lapsettoman vastakohta voisi paremminkin olla onnekas. Olen onnekas, koska olen onnistunut lapsen saamaan. Nimenomaan onnekas, onnellinen taas voi toki olla ilman lapsiakin. Lapsen saamisessa on mielestäni pitkälti kyse onnekkuudesta. Onko onnekkaasti saanut sellaiset lähtökohdat, että lapsi on mahdollista saada joko sitten normaalisti tai hoidoilla. Onnekkuudesta on kyse siinäkin mielessä, että en koe olevani mitenkään parempi tai ansioituneempi vain koska minulla lapsi, ainoastaan onnekkaampi, minulla kävi hyvä tuuri. En tiedä onko edellisessä mitään järkeä, mutta näin olen asian itselleni jäsennellyt. Synnytyksen jälkeinen elämä on myös varmasti hyvin erilaista kuin elämä tähän asti ylipäätään.

Uusi elämä alkaa pian, niin monessa mielessä.