Olen saanut läheltä seurata myös erään tuttavani taistelua lapsettomuutta vastaan. Tähän asti ilmassa on aina ollut toivoa. Toivo siitä, että lapsi saataisiin vielä joskus kotiin. Ensin yritettiin itse. Sitten tutkittiin. Sitten lisättiin pari nappia lisäpotkua antamaan. Vähän lisää tutkimuksia. Sen jälkeen kevyttä hoitoa. Sitten viimein edessä olivat rankat viimeiset hoidot. Koko hoitoskaala käytiin läpi kokonaisuudessaan. Jokaiselle uudelle askeleelle noustessa toivo lisääntyy vähän, mutta niin tekee myös pelko samassa suhteessa. Toivo lisääntyy jopa viimeiselle askeleelle asti, onhan IVF:ssä (koeputkihedelmöitys) toki paremmat onnistumistodennäköisyydet kuin IUI:ssa (inseminaatio), mutta pelko siitä, ettei sekään auta on myös melkoinen. Uskon, että tämä lopullisuus tekee myös osaltaan IVF -hoidoista rankkoja. Henkisesti rankkoja. Mitä sitten tapahtuu? Ei ole enää seuraava askelta mille edetä. Hoidot lopetetaan tuloksettomina. Ajatus on murskaava. Potilas on loppuun käsitelty?

Hoidot saattavat olla loppuun käsiteltyjä, mutta asian varsinainen käsittely ja tulevaisuudenkuvan uudeksiluominen ovat vasta alkamassa. Siihen asti kunnes hoidot loppuvat on tulevaisuuden kuvitelmissa mukana vielä oma biologinen lapsi. Jotkut varmasti toki ennakoivatkin jo etukäteen ja alkavat murentaa näitä kuvitelmia jo viimeisimpien hoitojen aikana, vaikkei niistä täysin luovutakaan sillä toivoahan vielä siinä vaiheessa on. Jotkut saattavat toki pitää näistä kuvitelmista kiinni vielä hoitojen päätyttyäkin, jättävät tilaa ihmeelle. Niitäkin tapahtuu.

Itse en joutunut omiin tulevaisuuden kuviin vielä koskemaan, mutta lisääntyneen toivon ja pelon ehdin kyllä kokea. En voi tietää kuinka kamalan raskasta ja vaikeaa on kuvitelmista luopua ja rakentaa uusia. Pään täytyy kyllä olla siinä vaiheessa melkoisen tyhjä. Toki on tiedossa, että elämäänsä ei voi itse täysin suunnitella ja että yllätyksia tulee aina matkan varrelle, mutta jotenkin näin perustavaa laatua oleva suunnaton muutos kuvittelemaansa elämänkaareen ei voi olla vaikuttamatta. Elämää perheellisenähän aletaan usein kuvitella jo lapsena. Ihmisellä on ollut paljon aikaa suunnitella lapsellista elämää kunnes se oikeasti käy ajankohtaiseksi. Voi olla helppoa sanoa, ettei lapsi ole koko elämä. Niin, mutta jos sitä lasta on tehty hormonien ja lääkäreiden avulla viimeiset pari kolme vuotta kuukaudesta toiseen, voi se hyvinkin olla jollekin koko elämä. Ei siinä vaiheessa paljon muuta ehdi miettimään. Omassa elämässänikin on tietysti ollut yllättäviä pienempiä muutoksia, jotka vaativat omat käsittelynsä (käsittelenhän näköjään vielä itsekin kokemaani lapsettomuutta), mutta ei kuitenkaan mitään vastaavassa mittakaavassa. En siis halua väittääkään tietäväni miltä tuntuu, voin vain kuvitella.

Luulisin tällaisen asian käsittelyajan olevan pitkä. Siitä sitten lähdetään rakentamaan uutta tulevaisuudenkuvaa jäljellejääneistä palasista ja yritetään saada ne sopimaan yhteen ja muodostamaan hyvän uuden kokonaisuuden. Voi olla myös mahdollista, että joitain täysin uusia palasiakin liittyy jossain vaiheessa joukkoon ja saumautuu yhteen vanhojen palasten kanssa. Toivon, että kuva säilyisi ehjänä edes hetken sen jälkeen. Uudet suuret mullistukset tuskin ovat siinä vaiheessa tarpeen.