Salaisuus pysyi salaisuutena. Perheemme eivät edelleenkään tiedä, meitä koetelleista ajoista ja lapsettomuudestamme. Kirjoitin aiemmin kuinka halusin kertoa äidilleni ja muillekin ennen rankempien hoitojen aloittamista. Jos elämä ei olisi yllättänyt meitä, hoidot alkaisivat nyt tammikuussa ja salaisuus olisi muidenkin tiedossa. En koe asian olleen hävettävä, en vain halunnut lisätä muiden huolia tällä asialla ja toisaalta ymmärtämättömyyskin vähän pelotti. Nyt ei pitäisi olla mitään tarvetta enää kertoa heille, mutta silti tuntuu, että asiasta olisi sittenkin pitänyt avautua. Olenkin päättänyt, että jos asia jotenkin tulee luonnollisesti puheeksi, en salaa sitä vaan kerron niin kuin asiat on. Ja käytännössä tämä tapahtuu miten? En todellakaan tiedä, miten tällainen asia luonnollisesti tulee puheeksi, mutta jos tällainen mahdollisuuden ikkuna avautuu, olen valmis puhumaan.

Tuntuu siltä, että tarve kertomisesta on edelleen voimassa. Ei siksi, että saisimme sääliä osaksemme, vaan siksi että he tietäisivät, että he oppisivat, että he oppisivat arvostamaan omiaan ja puhumaan vähemmän typerästi.

Tapahtuipa jouluna mieheni kotona päivä uutisemme jälkeen:

Miehen sisko: Ja ajatella, minä juuri toissapäivänä meinasin kysyä, että oletko sinä raskaana. En kuitenkaan sitten kehdannut jos olisikin ollut vain vähän ylimääräistä kertynyt sitten viime näkemän...heh-heh-heh..

Auta armias jos miehen sisko olisikin tämän kysynyt. Siitäkin huolimatta että olen raskaana, olisi tämä kysymys silti satuttanut. Niin monet kerrat lapsettomuudesta kärsivät joutuvat tilanteeseen, jossa tiedustellaan tulevista lapsista ja ne satuttavat. Ei sellaista saa kysyä! Ei keneltäkään, ei koskaan. Ikinä ei tiedä mitä on taustalla, ei edes lähipiirin ollessa kyseessä.

Luultavasti joudumme turvautumaan jonkinlaisiin hoitoihin myös pikkusisarusta toivoessamme ja jos lasten välinen ikäero tuntuu muiden mielestä venyvän ja venyvän, on odotettavissa myös samanlaisia kysymyksiä meillekin taas. Se, että meillä siinä vaiheessa on jo yksi lapsi, ei oikeuta sekään sellaista kysymään. Sekin on hyvä kaikkien pitää mielessä. Koskaan ei voi tietää miten helposti tai kuinka vaikean kautta ensimmäinen lapsi on saatettu maailmaan. Parempi vaan pitää suut kiinni mitä lapsiasiaan tulee.

Kuulin miehen siskon juttelevan isänsä kanssa kuinka ystäväpariskunnalla oli vaikeuksia saada lapsia:

Miehen ja miehen siskon isä: Mutta onhan niitä nykyaikana niitä kaikenmaailman hoitoja. Niillähän ne voi onnistua.

Miehen sisko: Mutta onhan ne kalliita sellaiset.

Miehen ja miehen siskon isä: Höpöhöpö. Ei ne mitään kalliita ole, kyllähän se valtio maksaa nekin siinä missä muutkin hoidot.

Teki mieli kyllä sanoa muutama sana ja kertoa hoitojonoista, yksïtyisten klinikoiden ja lääkkeiden hinnoista, mutta se olikin vaatinut jo sitten selitystä, mistä minä sellaisista tiesin.

Tarve lapsettomuudesta kertomisesta siis on edelleen voimassa joskin erilaisessa mielessä kuin ennen. Ehkä minäkin uskallan joku päivä.