Meidän yhteistä taivalta on jo kestänyt yhteensä seitsemän vuotta. Hänen nauravat silmänsä sulattivat sydämeni ja se oli menoa siitä ensi katseesta alkaen. Kauniimpia silmiä ei ole vieläkään sen jälkeen vastaan tullut. Alun tunteiden palo on jo näin vuosien aikana vaihtunut tasaisemmaksi ja syvemmäksi "arkirakkaudeksi", vaikka osaahan tuo kyllä aina välillä sykähdyttää ja usein tulee mieleen kuinka onnekas olen kun olen hänet löytänyt. Rakas, niin rakas. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olemme hyvin erilaisia. Hän on se ikuinen optimisti, joka vielä yli vuodenkin vauvanyrittämisen jälkeen jaksaa uskoa, että "kyllä se sitten ensi kierrosta onnistuu" ja lohduttaa minua, ikuista ja itkuista pessimistiä. Vaikka pessimistisyys on ollut osa minua niin kauan kuin muistan, uskon sen olevan myös eräänlainen suojausmekanismi erityisesti mitä tähän lapsettomuusasiaan tulee. En millään jaksaisi niitä jatkuvia kolauksia, mitä tämän matkan varrella on ollut, jos uskottelisin olevani raskaana joka kierron lopulla. Helpompi siis luulla päinvastaista ja todenmukaisempaa näköjään myös.

Olemme myös erilaisia siinä mielessä, että hän on kunnossa ja minä olen rikki. Minä en toimi. Hänen tavaransa on siis testattu ja mainiossa kunnossa on. Siitä minä olen iloinen. En haluaisi hänen tuntevan tätä huonommuuden tunnetta, mitä minä joudun tuntemaan aina verratessani itseäni näihin hedelmällisiin naisiin. Jotenkin se tuntuu niin pahalta kun et vain toimi, mitä maailman luonnollisimpaan ja tärkeimpään (tai siltä se ainakin nyt tuntuu) asiaan tulee.

Yhdessä me muodostamme meidät ja joskus toivottavasti myös hänet, jolle toivoisin isänsä nauravat silmät.