Ja millainen tuo reilu vuosi onkaan ollut? Elämäni kaikkein kaunein. Niin kuin sinäkin olet.

On ollut ihmeellistä seurata kasvuasi pienestä arvoituksellisesta nyytistä isommaksi osaavaksi olennoksi. On ollut ihanaa oppia ymmärtämään sinua, tutustua sinuun ja selvittää salojasi. Joka päivä sinä opit jotain uutta. Samoin myös minä. Sinä opit maailmasta ja minä sinusta.

Olet antanut meille niin paljon. En voi koskaan kylliksi kiittää sitä, joka sinut meille antoi. Oli se sitten lääkäri tai joku Korkeampi Taho. Samalla sydämeni särkyy ajatellessa niitä, jotka vielä joutuvat taistelemaan oman toiveensa täyttymiseksi. Nyt etenkin kun todella tiedän, mitä kaikkea ihanaa tämä pitää sisällään.

Meille kuuluu siis hyvää. Meillä on ihana 1,5-vuotias tytär. Vauva-aika meni hyvin kaikin puolin, turhan nopeasti vaan mielestäni. Pieni oli helppohoitoinen hymyileväinen vauva. Nyt hän on sosiaalinen, määrätietoinen ja hymyileväinen taapero. Onhan takana toki valvottuja öitä, väsymyksen aiheuttamia kinoja miehen kanssa, huolia pieniä terveydestä ja alkavaa uhmaa, mutta voi, on ne kaikki niin sen arvoista! Uutta blogia en ehtinyt aloittamaan kun uppouduin niin täysin tuohon pieneen, eikä aikaa täysipainoiselle kirjoittamiselle koskaan ollut tarpeeksi.

Lapsettomuus on yhä muistissa, mutta ei enää niin kipeänä. Ihan kuin se kipu olisi puudutettu. On olemassa, mutta ei enää satu. Pelkään, että kaikki palautuu mieleen viiltävänä mahdollisesti uusintayrityksen ollessa käynnissä, mutta toivon olevani väärässä.

Haaveilen jo salaa toisesta, mutta sen aika ei ole vielä. Onneni olen saanut ja silti tekee mieleni lisää. Toivottavasti en ahnehdi liikaa. Voi kun saisin tämän kaiken vielä uudelleen kokea kerran. Tai kaksi.

Toivon, että sinäkin saat vielä tämän kaiken – muodossa tai toisessa. Kaikkea hyvää ja voimia taisteluissanne. <3

Tähän on hyvä päättää.

Tämä blogi on tullut tiensä päähän.

Uusi alku odottaa.

Olen päättänyt lopettaa blogini kirjoittamisen. En tiedä osaanko enää ammentaa aineistoa tämän blogin varsinaisiin teemoihin uuden elämäntilanteen myötä. Kyllä se ehkä vielä onnistuisikin, mutta tiedä sitten kuinka väkisin väännettyä tekstistä tulisi, eikä se ole tarkoitukseni ollenkaan. Voi olla, että aloitan uuden blogin toisenlaisella nimellä ja teemoilla, mutta en ole vielä siitä varma. Jos näin päätän tehdä, laitan uuden blogin osoitteen luultavasti tänne. Ehkä. Tai sitten en. :D

Blogin kirjoittaminen on ollut hyvin antoisaa, terapeuttista ja nautinnollistakin. Ehkä on siis parasta lopettaa kun näin vielä on. Omat ajatukset ja näkemykset ovat selkiintyneet kirjoittamisen myötä ja järjestyneet kokonaisuuksiksi. Koko elämäni on muuttunut täysin tämän blogin kirjoittamisen aikana ja se on paljon sanottu se. Paljon tunteita ja ajatuksia mahtuu kahteentoista kuukauteen.

Blogi on toki vielä luettavissa bittiavaruudessa sellaisenaan, eikä sitä ole tarkoitus sieltä poistaa. Minullekin voi halutessaan vielä jättää viestejä kommenttiosioon jos tuntee sen tarpeelliseksi. Käyn varmasti aina silloin tällöin tarkistamassa jos jollakin on ollut jotain sanottavaa. Jos eksyit tänne vasta nyt ensimmäistä kertaa sattumalta, aloita lukeminen alusta, Alfasta syyskuulta.

Kiitos kaikista tsemppauksista, terveisistä ja onnitteluista.

Onnea ja voimia toivon niitä tarvitseville.

Kiitos, että jaksoit lukea. <3

Haaveissa kuviteltu

Yrittämällä yritetty

Tekemällä tehty

Kauan odotettu

Rukouksissa muistettu

Ennalta rakastettu

Sektiolla synnytetty

Tyttäremme

on vihdoin tullut kuvitelmien, yrittämisen, tekemisen, odottamisen, rukouksien ja synnytyksen jälkeen todeksi

on vihdoin tullut elämäämme

on vihdoin täällä

Olen kertonut jo itsestäni, mutta en tiedä kuka sinä olet. Kertoisitko minulle mistä tulet, kuinka löysit minut ja miksi olet täällä? Olisi kiva vähän kartoittaa minkälaista väkeä täällä lappaa, sillä tiedän että teitä on. :D Jos luit tämän, pyydän sinua vastaamaan esittämiini kysymyksiin komenttiosioon! Kiitos!

Laskettu aika oli jo ohitettu hyvän aikaa sitten ja raskaus jatkui yhtä oireettomana kuin ennenkin. Olin jo henkisesti valmistautunut raskauden käynnistykseen 42+ viikoilla, sillä merkkiäkään synnytyksestä ei ollut. Päivät kuluivat samaan tapaan aamusta iltaan. Menimme taas erään päivän päätteeksi nukkumaan niin kuin aina ennenkin. Mies kysyi, kuten joka ilta jo parin viikon ajan "josko vauva syntyisi huomenna?", "Eipä taida", vastasin kuten joka ilta jo parin viikon ajan. Yöllä poikkeuksellisesti heräsin ja valittelin miehelle kipeitä jalkoja ja mies hieroi niitä hetken. En kuitenkaan saanut unta uudestaan ja päätin nousta ylös ja palata nukkumaan kun taas siltä tuntuisi. Tämä oli jälkikäteen ajateltuna erikoista, sillä olin lähes koko raskauden ajan nukkunut hyvin, enkä koskaan normaalisti nouse ylös keskellä yötä. Ehkä jalat tiesivät jotain mitä minä en.

Palasin nukkumaan parin tunnin surffailun jälkeen ja kyllä olin diagnosoinut samalla itselleni levottomat jalat -syndrooman netin avulla. :D Nukuttuani puoli tuntia, heräsin kun tulvahti. Lämmin vesi valui jalkovälistäni sängylle. Silmänräpäyksessä tiesin mistä oli kyse, mutta en ollut siihen valmis. Eihän tämän näin pitänyt mennä? Vain murto-osa synnytyksistä alkaa vesien menolla. Koputin mieheni olkapäätä ja sanoin rauhallisella äänellä "vedet taisi mennä". Sisälläni myllersi, mutta en halunnut miehen hätääntyvän ja yllätyksekseni mies olikin hyvin rauhallinen ja vain hymyili leveästi vastaukseksi. Olihan tätä jo odotettu. Sen jälkeen varsinainen tilanne iskeytyi tietoisuuteen kunnolla ja tärinä alkoi. Jalkani tärisivät holtittomasti. Jännitys ja pelko purkautuivat. Tästä ei ole enää paluuta, lapsemme syntyy tänään tai viimeistään huomenna.

Tärinän lakattua nousin ja kävelin vessaan vettä valuvana. Mies aloitti pelastusoperaation ja pelasti patjasta mitä pelastettavissa oli ja siivosi valuvaa vanaa perässäni. Soitimme synnärille ja käskivät tulemaan muutaman tunnin kuluttua. Söin. Au, nyt tuntuu ikävältä. Kävin suihkussa. Au, kummalliselta tuntuu. Pakkasin viimeiset tavarat kasaan. Au, taasko? Hmm...ai nämä on niitä supistuksia, no nyt selvisi! Oli hiljainen ja rauhallinen aikainen aamu. Otimme vielä valokuvan isosta mahastani ulkona ja satunnainen ohikulkija hymyili meille. Taisi tietää minne oli meillä matka. Pyyhe housuissa matkasin autolla synnäriä kohti ja tilanne oli jotenkin epätodellinen.

Synnärillä meidät otettiin vastaan ja todettiin, että lapsivesi tosiaan oli mennyt. Sydänkäyrän jälkeen meidät lähetettiin osastolle odottelemaan supistuksia. Höh, eikö nyt siis heti mitään tapahdukaan? Mies lähti takaisin kotiin syömään ja sovimme, että tulee heti takaisin jos soitan tai muuten sitten iltapäivällä pitämään minulle seuraa. Päivä meni satunnaisten supistusten kanssa, mutta miehen saavuttua iltapäivällä ne alkoivat olla jo säännöllisempiä ja sai jo hengitellä syvään pahimpia kipuja pois. Taas käyrälle ja kyllä supistukset olivat suht säännöllisiä, mutta tulivat vielä liian harvaan. Lisää odottelua. Mies lähtee takaisin kotiin ja lupaan soitella jos jotain editystä tapahtuu. Kipu kovenee ja pyydän kivunlievitystä. Saan jonkun kipupiikin, mutta ei auta yhtään. Kipu jatkuu. Hetken päästä pyydän jo saada lisää kivunlievitystä ja sydänkäyrän jälkeen saan jotain uutta piikkiä kankkuun. Kipu jatkuu. Kätilö kertoo, ettei vuodeosastolla ole muuta tarjolla, ja että seuraavat askeleet tulee ottaa sitten synnytyssalissa. Kävelen, istun, makaan tuskissani kolmen, neljän minuutin välein. Soitan miehelleni ja kysyn pyydänkö jo pääsyä synnytyssaliin. Sovimme, että näin on parasta tehdä kun puhuminenkin alkaa olla jo vaikeaa. Mies lähtee kotoa matkaan.

Vielä ennen synnytyssaliin lähtöä iltapala lentää kaaressa käsienpesualtaaseen. Tämäkin vielä. Kätilö tulee hakemaan minua ja pahoittelen sotkua. "Sellaista sattuu, älä välitä", kätilö tokaisee muina miehinä. Matka synnytysosastolle on pitkä ja tuskallinen. Aina vähän väliä joudun pysähtymään kipujen takia. Synnytysosastolla on hiljaista ja rauhallista. Missä ne kivusta huutavat naiset ovat? Synnytyssalissa oleva kätilöni esittäytyy ja kytkee minut piuhoihin. Tarkkaillaan pienen sydänääniä, supistuksia ja verenpainettani. Mies saapuu ja juttelemme supistusten välissä niitä näitä. Alan olla jo aika väsynyt kun edellinen yökin meni harakoille. Saan opastusta ilokaasun käyttöön, mutta en koe siitä olevan todellista apua. Ehkä se saa vaan ajatukset pois kivusta kun pitää keskittyä oikeaan hengitystekniikkaan. Kätilö tarkistaa tilanteen ja ollaan neljä senttiä auki. Anestesialääkäri soitetaan paikalle epiduraalia antamaan. Jes! Kohta helpottaa! Epiduraali onkin ihana apu ja seurailen vain monitorilta kuinka supistukset tulevat ja menevät. Itse en niitä juurikaan tunne.

Samaan aikaan kätilö seuraileekin jotain muuta ja supisee toiselle kätilölle jotain. Pelottaa. Kohta minullekin kerrotaan. "Me ajateltiin nyt kutsua lastenlääkäri paikalle kun vauvan sydänäänissä näyttäisi olevan poikkeamia." Poikkeamia? Mitä se nyt tarkoittaa? Pitääkö olla kovinkin huolissaan? Lastenlääkäri saapuu ja sanoo ottavansa lapsen päästä verinäytteen, josta tutkitaan happiarvoja. Tulokset ovat vielä hyvät. Huh, helpotus! Pienen sydänäänet kuitenkin laskevat aina supistuksen tullessa ja sana sektio vilahtaa lääkärin ja kätilön puheissa useampaan kertaan. Koneet antavat hälytyksia. "Kyllä se on nyt niin, että meidän on tehtävä sektio. Lapsi ei näytä kestävän supistuksia hyvin.", lääkäri toteaa ja sitten mennään. "Ollaanko sektiovalmiudessa 15 minuutin kuluttua?", kuulen jonkun sanovan. Käytävien kattolamput vain vilahtavat ohitse kun hoitajat kärräävät minua ripein askelin kohti leikkaussalia. Mies on lähetetty vaihtamaan vaatteita.

Leikkaussalissa käy kuhina. Uusia naamoja ja nimiä vaikka kuinka. Miehen mukaan arviolta noin kaksitoista kaikenkaikkiaan. Minua valmistellaan leikkaukseen ja saan lisää puudutetta. Mies saapuu saliin ja minulla on jo vatsa auki. Pari minuuttia siitä ja kuuluu iso rääkäisy, pieni on syntynyt. Itku tulee ja räpyttelen silmiäni, että näkisin jotain kyyneliltäni. Kurkottelen kaulaani, jotta näkisin vilahduksen lääkärien käsissä olevasta pienestä, jolta puhdistetaan lapsivesiä rööreistä. "Kumpi se on?", kysyn mieheltäni. "En minä tiedä", mies vastaa viereltäni. "No mene nyt katsomaan hyvänen aika!" tokaisen. Mies menee pienen luo ja saa katkaista napanuoran ja kuulen sanan tyttö lauseiden lomassa. Tyttäremme on syntynyt.

Tyttö tuodaan minulle näytille noin puoleksi minuutiksi ennen tarkastukseen ja puhdistukseen vientiä. "Hei, mä olen sun äiti.", sanon jo moneen kertaan mietityn ensilauseeni lapselleni. "Vähän sillä on pitkät kynnet!", sanon vähemmän harkitun toisen. Hänellä on isänsä kauniit silmät. Nyt minulla on kaksin kappalein noita kauniita silmiä, joita katsella.

Tässäpä tämä synnytyskertomus kokonaisuudessaan. Kaikesta huolimatta jäi hyvä mieli. Jos minulle joskus vielä annetaan mahdollisuus uusintaan, niin olen siihen valmis, tapahtuipa se sitten niin tai näin. Sektiohaava on vielä kipeä, mutta paranemaan päin. Lapsettomuuden aiheuttama haava on myös hyvää vauhtia paranemassa, vaikka arpi jää varmasti myös siitäkin.

Kiitos kaikille onnitteluista! <3

Edellisen kirjoituksen kirjoitin viikonloppuna, ehtimättä sitä kuitenkaan blogiini laittamaan.

Vastaukset kysymyksiin "Milloin?"  ja "Joko?" on saatu.

Kauneimmista kaunein, rakkaimmista rakkain tyttäremme syntyi muutama päivä sitten.

Siitä lisää kunhan toivun.

Terveisin,

Onnellisimmista onnellisimmat vanhemmat